Lukuretkiä

Minulla on hihhulitausta. Nuoruudessani olin aktiivisesti mukana herätysliikkeiden toiminnassa ja olin jonkin aikaa aika syvällä kyseisessä skenessä. Oikeastaan niinkin syvällä, että päädyin eräänlaiseen lähetystyöprojektiin ulkomaille vuodeksi. Pian tämän vuoden jälkeen kuitenkin päädyin ottamaan etäisyyttä näihin liikkeisiin. En enää pystynyt integroitumaan kunnolla porukoihin, joista lähdin. Olin muuttunut. Yhtenä syynä tähän oli se, että olin nähnyt ison kirjon porukoita, jotka olivat kukin tahoillaan päätyneet omanlaiseensa ehdottomaan totuuteen, joka ilmeni käytännön tasolla milloin musiikkityylissä, milloin pukeutumisessa jne. Tällaisten ilmiöiden tärkeys ja samalla tosiasiallinen merkityksettömyys tuntui absurdilta. Lisäksi täällä minua vaivasi kotiin palaamisen jälkeen sellainen oppiin ripustautuminen ja hiusten halkominen, ikään kuin pään kristillisyys. Se, että ajatellaan juuri oikealla tavalla, oli täällä hyvin tärkeää. Yhtenä isona ongelmana itselläni oli lisäksi se, että naisena liikkumavara etenkin tiettyjen liikkeiden parissa oli rajattua, osittain tämä linkittyi ja varmasti edelleenkin linkittyy tunkkaiseen argumentaatioon naispappeuden ympärillä. Mitä ehdottomampaan ja fundamentalistisempaan suuntaan uskon tulkinnoissa mentiin, rajottui naisen toimialue sitä vahvemmin vain vaimoksi ja äidiksi. Tätä ei toisaalta aina saarnaspulpetista toitotettu, asenteet välittyvät myös alakulttuureissa vallitsevien mallien kautta.

Hankala asia itselleni vuosienkin jälkeen on ollut v. 1997 Suomeen Yhdysvalloista rantautunut Tosi rakkaus odottaa -kampanja. Tämän neitsyyskampanjan vaikutukset omaan nuoruuteeni olivat selkeät, ja tähän kuvioon herätysliikkeiden toiminnasta pois jättäydyttyäni otin tietoisesti etäisyyttä varmaan ensimmäiseksi. Vaikka etääntyminen fundamentalistisvaikutteisesta uskonnollisuudesta tapahtui samassa tahdissa kuin aikuistuminen ja sellaisessa elämänvaiheessa, jolloin minulla oli valmiiksi tarjolla myös yliopistomaailman opiskelijayhteisö, niin erkaantuminen ei ollut ihan kivutonta. Jälkikäteenkin ollut vaikea saada otetta näihin teemoihin. En löytänyt kovinkaan paljon tukea näiden kysymysten käsittelyyn psykologilta aikanaan. Minua on ihmetyttänyt esimerkiksi se, miksi reagoin voimakkaasti välillä asioihin, jotka viittaavat vaikka aika peitellystikin tiukkoihin asenteisiin, kuten oletuksiin esimerkiksi siitä, miten elämääni elän vaikkapa äitinä tai vaimona. Tai että miksi vuosienkin jälkeen eräät menneisyyden tapahtumat tuntuvat tosi vaikeilta, mutta on vaikea saada otetta niistä eikä pysty oikein kunnolla itselle selittämään, että mikä niissä oikeastaan tuntui tai tuntuu edelleen niin vaikealta. Tai että miksi ylipäänsä välitän siitä, mitä joku fundamentalisti vaikkapa ajattelisi nykyisestä työstäni, joka on melkoinen antiteesi tiukan seksuaalimoraalin markkinoimiselle.

Olen lukenut paljonkin Suomessa ilmestyneitä romaaneja, jotka käsittelevät erilaisia irtiottoja tiukasta uskonnollisuudesta, kuten esimerkiksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, jossa käsitellään lestadiolaisuutta ja lapsiperhe-elämää ja Camilla Nissisen Meitä vastaan rikkoneet, jossa nuori minäkertoja voi todella huonosti Jehovan todistajana. En kuitenkaan ole löytänyt niistä ihan samaa retoriikkaa, jonka vaikutuspiirissä itse olin, vaikka paljon tunnistettavia ilmöitä tietenkin on. Hankalaa on ollut myös ymmärtää, että vaikka irtautuminen kävi tavallaan helposti, eikä siihen liittynyt mitään karttamista tai vastaavaa, niin miksi silti vaikutukset tuntuvat vuosienkin päästä.

Päädyin hiljattain ihan uudella tavalla vastatusten sen kanssa, mitä aikanaan olin ja edustin vanhan heilan muutettua lähinurkille. Kahdessa vuosikymmenessä olen ehtinyt muuttua aika lailla ja se, että minut nähtäisiin sellaisena, joka nuorena olin sysäsi liikkeelle itsetutkiskelua. Lähdin myös uudelle lukumatkalle. Ensin koitin löytää suomeksi kirjoitettua materiaalia TRO-kampanjasta. Löysin yhden tuoreehkon väitöskirjan, Kirsi-Marja Isotalon ”Minun kehoni oli väärin, minun haluni oli väärin”: Tosi Rakkaus Odottaa -kampanjan vaikutukset elämään ja seksuaalisuuteen vuodelta 2017. Kovinkaan helposti saavutettavaa muuta luettavaa en suomeksi löytänyt. Sen opin väitöskirjasta uutena asiana, että kampanja oli tuontitavaraa. En ollut ollut nuorena tietoinen, että kyseinen kampanja oli ennen Suomeen rantautumista vaikuttanut jo hyvän tovin Yhdysvalloissa, jonka evankelikaalisista piireistä se on peräisin. Tämän oivalluksen myötä aloin miettiä, löytyisiköhän tästä luettavaa siis englanniksi.

Bingo! Kyllä vaan löytyy. Löysin paljonkin kirjallisuutta ja niistä erityisesti käsitteen ”purity culture”. Mainitussa suomalaisessa väitöskirjassa käytetään nimitystä ”neitsytliike”. Nämä eivät ole mielestäni sisällöllisesti ihan samoja käsitteitä, englanninkielinen käsite on vähän laajempi ja sisältää sellaisia elementtejä, joita kulttuurieroista johtuen ei esiintynyt Suomessa ja joilta hyvän peruskoulun vuoksi on ollut mahdollista välttyä, kuten perusseksuaalikasvatuksen puute ja tietämättömyys ihmisen anatomiasta ja aivan neuroottinen kosketuksen ja läheisyyden välttely seurustelusuhteissa. Käännän termin ”purity culture” tässä nyt ”siveyskulttuuriksi”. Näihin ilmiöihin törmäsin kyllä myös ulkomailla ja ne olivat minulle tutuissa kristillisissä piireissä vaikuttaneita virtauksia ja ihanteita. Suomessa TRO-kampanja oli kuitenkin huomattavasti pienemmän piirin juttu kuin rapakon takana. Yhdysvallat ja sikäläinen hengellisyys lauluineen kaikkineen oli kyllä piireissäni monelle inspiraation lähde ja esikuva. Itselleni se on ollut jo vuosia pikemminkin triggeröivää. On ollut todella helpottavaa löytää kirjallisuutta, jossa käydään läpi näitä teemoja. Monet löytämieni kirjojen kirjoittajat ovat taustaltaan evankelikaalisia ja sen tyyppiset opetukset olivatkin juuri sellaisia, jotka vaikuttivat ja vaikuttavat varmaan vieläkin erinäisissä tuoreemmissa kirkon herätysliikkeissä ja vapaissa suunnissa.

Kuuntelin Nextorysta Laura E. Anderssonin kirjan When religion hurts you ja esittelen sen keskeisiä asioita seuraavaksi. Olisin varmasti mielummin lukenut kirjan itse kuuntelemisen sijasta, mutta se oli tuolla Nextoryssa tarjolla vain äänikirjana. Kirja esittelee ymmärrettävällä tavalla traumatisoitumisen perusmekanismeja ja esittää, että uskonnollinen trauma voi olla myös trauma siinä missä mikä tahansa muu tilanne, joka on ihmiselle liikaa, tapahtuu liian aikaisin tai liian nopeasti, jotain mikä ylittää käytettävissä selvitytymiskeinot ja jonka jälkeen turvallisuuden tunteen palauttaminen on vaikeaa. Kyse ei siis kehon tai mielen kannalta ole niinkään siitä, mikä asia tarkalleen tapahtuu, vaan traumatisoituminen on hyvin subjektiivista ja liittyy siihen miten tilanne koetaan. Olennaista on siis se, että kokemus tai tapahtuma ylittää kokijan hermoston säätelykyvyn ja selvitymiskeinot. Uskonto siis itsessään ei ole varsinaisesti trauma, mutta kirjoittaja esittelee uskonnollisen traumatisoitumisen taustamekanismeja ja selittää ansiokkaasti, miksi niin helposti tapahtuu. Kaikille ihmisille eivät myöskään samat kokemukset muodostu traumaattisiksi, sillä traumatisoitumisessa on keskeistä nimenomaan yksilöllisen sietokyvyn ylittyminen.

Anderssonin kirja käsittelee laajasti ilmöitä, joita tapahtuu yhteisöissä, joista kirjassa käytetään nimitystä ”High control religion”. Mikähän tämän käsitteen paras suomennos olisi? Tiukka uskonnollinen yhteisö? Kontrolloivat uskonnot? Uskonlahko, kultti jopa? Keskiössä tiukoissa uskonnollisissa yhteisöissä ovat valtasuhteet, hierarkiat ja niiden mahdollistama kontrolli. Joissain kirkoissa käytetään aika lailla pelottavaa kuvastoa ja maalaillaan kauhukuvia hirveästä ikuisesta tulevaisuudesta ja saadaan näin pelotellut ihmiset vastaamaan vaikkapa alttarikutsuihin, joskus toistuvasti. Kriittisen ajattelun taitojen kehittämiseen ei välttämättä rohkaista. Ihmiset saattavat sosiaalistua jo pienestä pitäen näihin alakulttuureihin, ja voi olla, että koko elämänpiiri on jossakin uskonnollisessa yhteisössä. Siveyskulttuurissa, joka on lähes poikkeuksetta kiinteä osa melkein minkä tahansa tiukan uskonlahkon keinovalikomaa, ei ole pohjimmiltaan kyse siitä, että odotetaan yhdyntää avioliittoon asti (mikä siis oli kyllä päällisin puolin TRO-kampanjan aivan keskeisin viesti, ja siihen liitettiin melko yliampuviakin lupauksia), vaan kyse on ihmisten, erityisesti naisten, seksuaalisuuden kontrolloinnista. Sillä jos voidaan hallita ihmisen seksuaalisuuden ilmentämistä ja seksuaalisuutta, saadaan ote samalla koko ihmiseeen. Tosi kätevää. Se on tosi kätevä keino myös saada liikkeeseen kasvua ja jatkuvuutta isojen perheiden kautta. Vaikutukset yksilötasolla tuntuvat kyllä siinä, miten nämä uskomukset elävät kehossa, mutta samalla tiukka uskonnollisuus kannustaa vieraantumaan omasta kehosta, tunteista ja niiden tuomista viesteistä. Tunne-elämässä haitallisesti taas vaikuttaa se, että osa tunteista nähdään epätoivottavina. Tulkinta toivottavista tunneilmaisuista vaihtelee liikekohtaisesti tosin, kokemukseni perusteella väittäisin, että toisissa porukoissa kunnon uskovaisen pitää olla iloinen ja pirskahteleva ja toisissa taas esiintyä surkealla mielellä kurjana syntisenä. Osa tunteista nähdään sellaisina, joita ei uskovaisen enää kuuluisi tuntea, kuten vaikkapa viha ja suuttumus. Ongelma tunne-elämän kannalta kuitenkin Anderssonin mukaan on se, että ei oikeastaan ole mahdollista jäädyttää valikoiden vain osaa tunne-elämästä. Jos vaimennetaan tietyt tunteet, samalla sordinoidaan kaikkia ja näin toimien ei lopulta olla yhteydessä siihen, mitä omat tunteet voisivat itselle viestiä. Naisia monesti kannustetaan tämän lisäksi keskittymään toisten hyvinvointiin ja siihen, että muilla on asiat mukavasti. Siveyskulttuurin Andersson esittää olevan jopa seksuaalisen hyväksikäytön muoto. Tämä on paljon sanottu, mutta ei vailla perusteita. Viestinnässä pyritään mitätöimään ihmisen myötäsyntyisiä ominaisuuksia ja halventamaan niitä, ihmisiä kannustetaan erkaantumaan omista haluistaan ja kannustetaan tukeutumaan sen sijaan oman seksuaalisuuden kokemisessa tai siihen liittyvissä päätöksissä muihin (lue liikkeen opetuksiin ja hengellisiin auktoriteetteihin). Liikkeillä on valmis resepti seksuaalisuutta varten, mutta kuitenkin kyseessä on usein karsina, jonka ulkopuolelle jää valtaosa seksuaalisuuden tosiasiallisesta kirjosta. Lisäksi tiukka hierarkkinen systeemi, jossa naisen rooli on lähinnä alistua miehen ja kirkonmiesten tahtoon, voi altistaa parisuhdeväkivallalle tai muulle hyväksikäytölle ja myös vaikeuttaa väkivaltaisesta suhteesta pakenemista kannustamalla vain anteeksiantoon ja tarjoamalla ratkaisuksi parempaa ja täydellisempää alistumista väkivaltaiselle puolisolle. Ihan perussettiä tuntuu olevan myös liikkeissä se, että homma karauttaa komeasti karille, kun esimerkiksi johtohahmon harjoittama seksuaalinen hyväksikäyttö paljastuu. Vaikka kyseessä ei olisi näin äärimmäiset jutut, opetus on ylipäänsä omiaan lisäämään häpeää seksuaalisuuteen liittyen.

Uskontojen urhien tuki ry on tehnyt Suomessa pitkään työtä näiden teemojen parissa, mutta jostain syystä en ole löytänyt samaistumispintaa kovinkaan monen tiukasta yhteisöstä erkaantuneen kertomuksesta. Ehkä kyseessä on tämä uhrinäkökulma. Itselleni uhriksi joutuminen kuulostaa liian passiiviselta ja ilmiötä yksinkertaistavalta. Kyseessä ei myöskään aina ole välttämättä ollut tahallisen haitan aiheuttaminen. Kyse on mielestäni usein enemmän hyvässä uskossa tapahtuvasta viestinnästä ja käytännöistä, joilla luullaan tarkoitettavan hyvää, mutta saadaankin aikaan paljon haittaa, jos tarkemmin ajatellaan. Lisäksi omalla kohdallani on hirveän vaikea osoittaa syyttävällä sormella johonkin tiettyyn porukkaan tai tiettyihin ihmisiin, joiden voisi väittää jotenkin olevan vastuussa indoktrinoimisesta tai vaikkapa seksuaalimoraalin vahtimisesta. Niin tiiviissä yhteisöissä en itse ole ollut. Kyseessä on paljon hienovaraisempi juttu omalla kohdallani, mutta yhtä kaikki sillä oli iso vaikutus nuoruudessani valintoihin. Paljon oli kyse siitä, mitä eri lähteistä omaksui, kun halusi ottaa homman tosissaan. Myös oli paljolti kyse sosiaalisista suhteista, kaveriporukoista ja ryhmäpaineesta. Mielenkiintoinen toteamus kirjassa on se, että anekdotaalisen todistusaineiston mukaan suurin evankelikaalisuudesta irtautuneiden ryhmä ovatkin ne, jotka ovat olleet eniten sitoutuneita ja ovat pettyneet systeemiin ja ihmisiin hierarkian huipulla. He kokevat kovana yhteisön menetyksen, mutta myös saattavat kokea tulleensa petetyiksi. Kuulostaapa tutulta.

No mitä sitten ratkaisuksi? Andersson kannustaa määrätietoisesti kehittämään uusia hermostollisia reittejä, jotta vanhat reitit ja toimintamallit eivät saa valtaansa. Hän kannustaa uteliaaseen asenteeseen, jossa ei ole mitään tiettyä päätepistettä vaan jossa on tilaa epävarmuudelle. Myös ajatus siitä, että fundamentalismi, joka kannustaa hylkäämään kriittisen ajattelun, on ollut aikasemmin mahdollisesti selviytymiskeino (tunnistan tämän), kannustaa jatkossa etsimään, mikä lisää vapautta, valinnan mahdollisuuksia tai autonomiaa. Itselleni on helpottavaa, että kuulen muiden kokemuksia ja saan jäsennettyä kokemaani. Myös se, että joku muu on tutkinut asioita ja sanoo ääneen asioita, joita olen itse keskenäni miettinyt, on vapauttavaa.