Lukuretkiä

Aila Ruoho ja Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus

Marja-Leena Rova: Eroon hengellisestä väkivallasta

Miltä maailma näyttää lestadiolaisesta vinkkelistä? Tästä aiheesta on kirjoitettu joitakin romaaneja ja tietokirjoja viime vuosikymmeninä. Ruohon ja Ilolan kirja Usko, toivo ja raskaus valottaa kokemuksia lestadiolaisessa liikkeessä useiden heille kirjeitä lähettäneiden kautta. Kirjeiden kautta pääsee sisälle elämään äärimmillään vuosikymmeniä jatkuvan suvunjatkamisen ikeessä. Marja-Leena Rovan kirja kuvaa puolestaan muutaman eri hengellisen yhteisön kautta hengellisen väkivallan mekanismeja ja etsii ratkaisuja niihin. Yksi esimerkkiyhteisöistä on vanhoillislestadiolainen liike. Itsellä ei ole kokemusta lestadiolaisessa herätysliikkeessä elämisestä, mutta hengellisen väkivallan ja kontrollin kannalta tämä on hyvin kiehtova porukka. On se jännä, että miten just täällä pohjolan perukoilla onkin tajuttu, että lisääntymällä rajoituksetta pääsee taivaaseen. Miten tällainen liike oikein rakentuu ja miten sen olemassaolon voi perustella liikkeen jäsenille ja sitä ihmetteleville ulkopuolisille? Seksuaalisuuden kontrolloinnissa tämä liike on tunnettu äärimmäisyydestään. Miten sellaiseen on päädytty?

Lukiessani kirjaa Usko, toivo ja raskaus pääsin kyllä loppuunajettujen naisten ja miestenkin ajatusmaailmaan sisälle hyvin. On helppo nähdä, että tällaisessa hedelmällisyyskultissa ja suurperheverkostossa kasvaminen ja opetuksen omaksuminen lapsuudesta asti voi johtaa liikkeen jäsenenä pysyvälle aikuselle myös suurperheellisyyteen ja elämään rajoittamattomien synnytysten tahdissa. Varmaan käytäntöjen kyseenalaistaminen on niin iso riski, että kaikki eivät sitä voi tehdä, vaikka ilmeisen moni irtautuu liikkeestä omien nurjien lapsuudenkokemustensa takia ja miettyään, mitä lapsilleen tai omalle kohdalle aikuisena haluaa. Se minua kyllä hämmentää, että miten tuollainen liike edelleen pysyy kasassa, niin äärimmäiseltä suurperhe-elämä ja monisynnyttäjyys näyttää käytännössä ihan kaikkien osapuolten kannalta. Useasta kirjoittajille toimitetusta puheenvuorosta saa käsityksen, että todellakin koko uskonsuunnassa on käytännön tasolla kyse maksimaalisen lisääntymisen tavoittelusta tai jos ei tavoittelusta niin ehdottomasti ainakin sen sallimisesta kaiken muun kustannuksella. Iso perhe näyttää olevan selkein todiste uskovaisuudesta ja uskollisuudesta liikkeen opetuksille. Ilmeisesti elämän pitääkin myös olla hankalaa, jotta on helpompi suuntautua toivomaan kuoleman jälkeistä elämää. Ehkä myös isossa porukassa on kuitenkin riittävän monen kiva olla?

Mutta entäs jos et olekaan kovin hedelmällinen? Voitko silloin kuulua porukkaan ihan täysivaltaisena jäsenenä? Eikö vatsanseudun tarkastelu käy kertakaikkiaan ylivoimaiseksi? Jos iso perhe lisäksi on merkki siunauksesta, niin mikä rangaistus lapsettomuus tuollaisessa kontekstissa onkaan! Päätyy varmaan säälin kohteeksi.

Muukin lestadiolaiskulttuuri on kerrassaan vierasta itselle. Siihen tuntuu liittyvän maagisia sanontoja, joiden käyttö lähentelee kirjeiden herättämien mielikuvien perusteella välillä pakko-oireisuutta. Synninpäästöä harrastetaan äärimmäisen herkäksi viritettyjen synnintuntojen poispainamisessa ja synniksi tulkittujen tavallisten inhimillisten tunnereaktioiden sammuttamisessa. Liikkeen piirissä kasvaneet varmaan ymmärtävät sanastonsa, joista Ruohon ja Ilolan kirjassa tulivat itselle vieraina vastaan mm. sanat ”armoneuvo” ja ”napinamieli”, mutta vanhakantaiset sanat eivät itselle oikein selittämättä avaudu. Tämän oman sanastonsa ja kielenkäyttönsä takia moni asia ei itselle resonoi yhtään, vaikka kuvauksista kyllä välittyy selvästi se, miten hankalista asioista kokemuksellisesti voi olla kyse. Toisaalta omintakeinen kielenkäyttö ja kielelliset kikkailut ja oma jargon peittävät joskus myös alleen sumeaa ajattelua ja valta-asetelmia, joita on sanojen sillisalaatin vuoksi vain vaikeampi nähdä. Jäsenten tunne-elämän hallinnasta ja ihmisten ruodussa pitämisestä pohjimmiltaan ehkä on kyse.

Herää kysymys, että mitenköhän ehkäisyn demonisointi on alkanut. Olen kuvitellut, että kyseessä voisi olla ollut alunperin jonkinlainen epäluulo uusia asioita kohtaan, vähän samaan tapaan kuin amissit ovat pysytelleet tiettyyn maailmanaikaan sidotussa teknologiassaan. Onkohan näin? Tehokas hormonaalinen ehkäisy on kuitenkin verrattain tuore keksintö, vasta suunnilleen noin 60 vuoden takaa. Onko sitä vastaan alettu tietoisesti saarnata? Vai olivatko ennen sitä aiemmat menetelmät jo pannassa? Itse Laestadiusko on näiden käytäntöjen takana? Tunnen hänet kovin huonosti, mutta nopean haun perusteella kyseessä oli myös luonnontieteilijä, joten on vaikea kuvitella tätä vaihtoehtoa. Ymmärrän silti jotenkin 1800-luvun maailman vaihtoehtoja miettiessä jotenkin sellaiseen yksiaviolliseen siveelliseen elämään kannustamisen mielekkyyden seurakunnalle välitettävässä viestissä, kuitenkin elettiin vielä aikaa ennen antibiootteja ja esimerkiksi seksivälitteinen tauti kuppa elinikäisenä sairautena ja jälkeläisille siirrettynä olisi ollut aika karu kohtalo. Mitään tehokasta ja turvallista ehkäisymenetelmää ei myöskään ollut vielä markkinoilla. Lisäksi lapsi- ja äitikuolleisuus on ollut aivan eri tasolla 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alun Suomessakin. On ollut epätodennäköistä, että kaikki perheeseen syntyneet lapset selviäisivät aikuisuuteen ja jostakin karuissa oloissa ja kohtaloissa on pitänyt perheiden löytää sisua ja lohtua. Äitikään ei aina selvinnyt synnytyksistä tai lapsivuodeajasta. Esimerkki lapsikuolleisuudesta löytyy omasta suvusta, ei mistään herätysliikekontekstista, vaan ihan vain tavallisista 1900-luvun alun maaseudun oloista. Lapsia tuli käsittääkseni isoäitini perheeseen 19, mutta osa sai tuberkuloosin, osa kaatui nuorena sodassa, osa kuoli lapsena kulkutautehin ja osa jo vastasyntyneinä ennenaikaisuuteen. Muutamat näistä oloista selvinneistä elivät lähes 100-vuotiaiksi kyllä. Meillä on aika lailla parempi tilanne nykyään. Jos ennen hyvällä tuurilla sait edes muutaman lapsen monesta syntyneestä aikuisuuteen, niin nyt on ennemminkin todennäköistä, että kaikki selviävät. Jos niitä lapsia sitten tulisi vuosittain koko hedelmällisen iän ajan, ja mitä vaatimuksia nykyajan vanhemmuudessa on… Toki se, että ihannoidaan suuria perhekokoja, on voinut olla tietoinen liikkeenrakentamisstrategia ajassa, jossa kaikki pariskunnat eivät enää lisäänny holtittomasti. On kätevää pitää sillä tavalla liikkeessä rattaat pyörimässä, kun uusia lapsia kasvaa jäsenistölle koko ajan, ja äidit ja isät ovat suurperheidensä kanssa niin kiireisiä, ettei heille jää aikaa miettiä teologisia perusteluita käytännöille tarkemmin. Jos ihmiset liikkeessä pidetään jatkuvasti selviytymismoodissa ja äärirajoilla, uppoaa pelastussanomakin ehkä paremmin?

Ajattelen, että seksuaalisuuden kontrollointi hengellisessä yhteisössä on eräs hyväksikäytön ja väkivallan muodoista. Kontrollointiin myös liittyy usein vaatimuksia alistumisesta etenkin naisille ja tämä voi avata portit myös muulle väkivallalle, sekä johtaa heikkoon ymmärrykseen omista rajoista. Oma lukunsa näyttää suurperhekuvioissa olevan totaalisesta uupumuksesta ja keinottomuudesta ylivoimaisten tehtävien edessä kumpuava lasten pahoinpitely. Hengellisestä väkivallasta eroon pääsemiseksi Rova ehdottaa kirjassaan ratkaisuksi 12 kohdan toimenpideohjelmaa, johon kuuluu mm. erityyppistä koulutusta, valvontaa, ohjeistusta, demokraattisten käytäntöjen käyttöönottoa johdon valinnassa, sosiaalisen tilinpidon mittareiden laatimista ja yhteisöjen omavalvontaa. Suunnitelmat ja perustelut kuulostavat reiluilta ja avoimilta. Olen silti valitettavasti kovin skeptinen tällaisten suositusten tehoa kohtaan, ja ainoastaan siitä syystä, että tällaisten kontrolloivien uskonyhteisöjen olemassaolo perustuu nimenomaan jäsentensä kontrolloinnille. Mitä koko kuviosta jää jäljelle, jos yhteisöllinen kontrollielementti poistetaan? Jos esimerkkiyhteisöä lestadiolaisuutta määrittäväksi tekijäksi sisältä ja ulkoapäin katsottuna näyttää määrittyvän ehkäisemättömyys ja suurperheellisyys, ja muutamat keskeiset tunnussanat (Jumalan terve ja se verinen litania liittyen syntien anteeksi antamiseen), niin mitä jää jäljelle, jos sanotaankin, että tehkää omatuntonne mukaan kuten parhaaksi näette? Jos synnitkin liikkeen opetuksessa liittyvät mitä keskeisimmin seksuaalisuuteen ja sen äärimmäseen yhteisölliseen kontrollointiin, mitä uskonkappaleista jää jäljelle, jos paljastuu, että eivät nämä ole mitään kuolemansyntejä sittenkään, eiväkä koskaan olleetkaan? Että ei näiden vuoksi tarvitsekaan ripittäytyä tai saada läheiseltä taikasanoilla julistettua synninpäästöä. Eikö sellainen liike lakkaa olemasta aika nopeasti, kun koossa pitänyt kontrolli käy turhaksi? Onko yhteisössä olemassa jotain muuta liimaa? Kirjassa todettiin erään kokemusasiantuntijan suulla, että ”se antaa voimaa, kun näkee että muutkin alistuvat tähän”.